Uuden hevosen historiaa

Istuin toimistossani, perehtyen syvemmin juuri ostamani hevosen historiaan. Heyuana Prime eli Helli, niinhän se oli. Olin hetki sitten ollut kuorma-autoa vastassa, auttaen kuljettajaa taluttamaan ruunikon tähtipään ramppia alas. Helliksi ristitty tamma oli ihastuttanut talliväkeä upottamalla turpansa suoraan heiniin, vähät välittäen uudesta ympäristöstä. Hymyillen muistelin tapahtumaa, ottaen levollisesti paremman asennon tuolissa. Päätin käyttää tämän harvinaisen luppoajan salapoliisityöhön, sillä en tiennyt tamman historiasta tarpeeksi. Innostuneesti klikkasin itseni internetin syövereihin.

Hellillä on mielenkiintoinen historia. Tamma syntyi Prime Sporthorsesissa, kimosta isästä ja rautiaasta emästä. Se oli tallin ensimmäinen hollanninpuoliverikasvatti, joten tamma oli taatusti tärkeä kasvatuksellisesti. Nimensä se sai emänsä mukaan, ollen pieni poikkeus hollanninpuoliveristen nimeämissäännöissä. Tamma kerkesi elämänsä aikana asua hetken Abgelegenheitissä, mutta se palautui takaisin kasvattajalleen muutaman kuukauden jälkeen. Tämän jälkeen tamma olikin jo pian myynnissä, meidän onneksemme. Mikään kiertolainen Helli ei sentään ole kerennyt olemaan, vaikka se kävikin hieman maailmalla pyörähtämässä.

Huomioni alkoi herpaantua koneen ruudusta, kun jäin miettimään Hellin tulevaisuutta. Tamma on nuoresta iästään huolimatta tehnyt vakuuttavaa uraa esteratsastuksen parissa, kilpaillen aina 160 cm tasolla asti. Seuraavaksi sen on aika kilpailla kansainvälisissä kilpailuissa, koettaa onneaan siellä. Huhupuheitten mukaan tamma ei ole mikään helpoin hevonen ratsastaa, kenties siksi se oli vain muutaman kuukauden verran toisessa kodissaan. Saa nähdä, tottuuko Helli uuteen ratsastajaansa. Daan ei sillä ainakaan ratsasta, mietin kiukkuisesti. Tuo mies ei taatusti lopeta nurinaansa, jos se kerran sattuisi tippumaan. Vaatisi vielä palkankorotusta nöyryytettynä, mietin huvittuneesti.

Mainokset

Kantakirjan tuomio

Diili on aina ollut varsin diivamainen,  mutta nyt se oli heittäytynyt ihan mahdottomaksi. Tamma oli päättänyt pysähtyä rampille, painaen kiillotetut kavionsa itsepintaisesti maahan. Kun olin aikani yrittänyt saada sitä ulos, tajusin rautiaan esteratsuni muistuttavan lähinnä muulia. Nuo pitkät korvat ja mutrussa olevat huulet tekivät ihmeitä sen puunatulle ulkonäölle. Onkohan Diilin isä oikeasti aasi, mietin hetken aikaa tosissani. Kun vielä kerran yritin kiskoa sitä ulos, päätin luovuttaa. Voisikohan tamman arvostella trailerista käsin? Sämpylä kuulosti paremmalta kuin kiukkuava otus.

Diilin entinen nimi ei turhaan ole Diiva. Juuri kun olin päättänyt antaa tamman olla omassa kurjassa yksinäisyydessään, päätti se loikata pihalle repien samalla melkein käteni irti. Sämpylä levisi pihalle Diilin ravatessa ympärilläni koristen. ”Paikka”, ärähdin. Diili ei tainnut välittää tuskaisesta ilmeestäni, sillä se päätti keskittää huomionsa viereisiin oreihin. Tamman kaihoisa ilme oli niin huvittava, että melkein annoin sille kipeän käteni anteeksi.

En ollut ihan varma, olinko valmis. Diili oli erittäin menohaluinen, se ei halunnut olla paikallaan sekuntiakaan. ”Älä riehu”, sanoin tammalle ääni toivottomuutta tihkuen. Juuri kun olin siistimässä sen karvaa vielä hehkuvammaksi, tajusin yhden letin purkautuneen. Silmänräpähdyksen ajan tuijotin tuota vallatonta kiehkuraa mitään ajattelematta, mutta sitten tajusin totuuden kauheuden. Missä täällä on kuminauhoja??, mietin hätääntyneesti. Suuni oli kuiva, sydämeni hakkasi ja kovaääniset pauhasivat. ”Eikö nyt ole teidän vuoronne”, ovella oleva nainen sanoi kesken vauhkoamiseni. ”Mitä?”, kysyin kimeällä äänellä. Nainen kurtisti kulmiaan, avaten samalla hallin oven ja vinkaten meidät sisään leijonan kitaan.

Diili oli Diili. Tamma näytti villipedolta hyöriessään paikallaan, vähät välittäen sen vieressä olevista tuomareista. Diili ei selkeästi halunnut olla missään tekemisissä häntä arvostelevien ihmisten kanssa, niin topakasti se liihotteli ympäriinsä. Epätoivoinen katseeni huomasi entropian lakeja noudattavan letin, joka oli nyt jo melkein purkautunut. Yllättävää kyllä, tuo kohtaloaan uhmaava nuttura valoi minuun uutta puhtia. Kiukkuisesti nyppäsin Diilin ohjista, yrittäen kääntää sen huomiota edes vähän minun suuntaan. Nyt vain jalat, mietin. Painoin topakasti tamman ryntäistä sitä taaksepäin, samalla tarkistaen sen jalkojen asennon. Päätään viskoen Diili peruutti muutaman askeleen, jämähtäen paikoilleen kiukkuisesti.

Olihan se hieman etupainoinen ja eivät kaikki jalat olleet täydellisesti, mutta olisin silti odottanut parempaa tulosta. Vain 61 pistettä sadasta, mietin paperia katsoessani. Katselin rautiasta tammaani mietteliäästi. En todellakaan ollut odottanut tällaista vastaanottoa, vaikka se olikin käyttäytynyt hieman villisti. Yksi tuomari oli antanut sille vain 13 pistettä 25:stä pisteestä, ja se ei ollut paljon se. En voi sanoa olevani mikään rakennenero, mutta kyllä Diili olisi paljon paremmat pisteet ansainnut. Pettymykseni tuntui leviävän ympärilleni kuin myrkky, joten päätin keskittyä hyviin puoliin ja hymyillä kaikille vastaantuleville. Ikävät ajatukset eivät silti millään tahtoneet jättää minua rauhaan, vaikka kuinka yritin. KTK III -palkinto ei ole koskaan mikään erityinen juhla, mutta nyt olin todellakin odottanut enemmän.

Ei enää tyhjää karsinaa

Tuota näkyä en ollut nähnyt vähään aikaan. Rautaportin luona seisoi epävarman näköinen nuori, joka yritti piiloittaa omaa epämukavuuttaan pitämällä käsiään taskuissaan. Nuori mies katseli laitumille päin tumman hiuspehkonsa alta, mutta hän taatusti tarkkaili kaikkea ympärillään tapahtuvaa kuin mikäkin hermostunut vahtikoira. Nuorukainen ei nähnyt onneksi minua, sijaintini suihkulähteen takana antoi pienen miettimishetken.

Viimeksi Luca oli ollut tallilla yli vuosi sitten. Tunteiden riepottelema poikarukka oli syyttänyt minua ties mistä, huutanut kuin hyeena ja lopuksi lähtenyt kyynelet silmissään karkuun. Muistan tuon hetken vieläkin kuin eilisen, sillä olin totaalisen murheissani itsekin. Luca, Ser Duck lopetettiin tänään. Se oli potkaissut jalkansa poikki laitumella. Vaikka tuo kouluhevonen oli ollut kaikin puolin eriskummallinen tapaus, se oli anastanut paikkansa niin Lucan kuin minunkin sydämessä. Ser Duck ja Luca olivat olleet erityisen läheisiä – oli hienoa nähdä, kuinka epävarma teinipoika tumppasi tupakkansa ja jätti omituiset kaveripiirinsä vain ollakseen sysimustan hevosen seurassa. Täytyy myöntää, että vuosi sitten katsoessani laitumella kivuissaan olevaa hevosta ajatukseni karkasivat väkisinkin Lucan hyvinvoinnin pohdiskeluun.

Nyt tuo poika oli palannut. Hetken aikaa vielä pohdiskelin lähestymistaktiikkaa, mutta päätin olla paapomatta Lucaa. Sitä jos mitä hän inhosi. Kun kävelin rauhallisesti suihkulähteen takaa kohti nuorukaista, Luca säpsähti vähän. Olin kuin en olisi huomannutkaan tuota levottomuuden merkkiä, pitäen kasvoni peruslukemilla. Kun olin muutaman metrin päässä, huomasin pojan olemuksen säteilevän huonovointisuutta. Ei paapomista, muistitin itseäni. Juuri kun olin avaamassa suuni, Luca päätti yllättää. ”Tulin tänne etsimään kuulokkeitani”, poika sanoi nopeasti. En voinut muuta kuin hymyillä tälle keksitylle tarinalle. ”Mennäänkö talliin katsomaan, jos ne ovat siellä?” kysyin. Luca nyökkäsi, vääntäen kasvonsa koviksi.

Hevoset söivät rauhallisesti heiniään. Oritallissa on välillä kovakin melu, mutta nyt kaikki olivat hiljaa. Katselin sivusilmällä, kuinka Luca vilkuili Ser Duckin aikaisempaa karsinaa ahdistuneen oloisesti. Jotain muuta katsottavaa pitää keksiä! Karsinastaan kurkkaava Kingin pää sai minut jälleen takaisin raiteille. ”Meillä on uusia oreja täällä”, sanoin osoittaen Kingiä ja sen vieressä olevaa Suloa. ”Entä sitten tuo”, Luca sanoi hiljaa Karmaa osoittaen. Ser Duckin entisestä karsinasta kuului vain heinien rouskutusta, kun kimo varsa söi hyvällä ruokahalulla appeensa. ”Se on Karma, Diilin varsa”, sanoin. Luca näytti poissaolevalta. ”Haluatko nähdä sen?” kysyin. Lucan kasvot kurtistuivat. Älä paapo, muistutin jälleen itseäni. Kävelin karsinan luokse, avaten oven taakseni katsomatta.

Kun käännyin ympäri, Luca oli oviaukossa. Heiniä syövä kimo pärskähti, sitten se katseli uteliaasti Lucaa. Nuorukainen näytti vieläkin varsin kiukkuiselta, mutta Karma päätti tehdä ensimmäisen siirron. Orivarsa käveli kohti Lucaa, sitten se painoi päänsä pojan syliin. Rapsuta minua, Karma taisi tuumata. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näin Lucan kasvoilla hymyn. Poika kurotti varovaisesti kohti Karman kaulaa, silittäen ensin sormenpäillään. Luca näytti rentoutuvan jokaisen sekunnin myötä.

Luca lähti yhtä nopeasti kun hän tuli paikalle. Jostain syystä olin kuitenkin varma, että huomenna näkisin tuon pojan silittämässä Karmaa.

Kesälaitumelle lasku

Kesälaidun muistetaan yleensä vihreydestään ja lämpimästä auringosta. Hollannin merellinen ilmasto ei kuitenkaan tehnyt oloani yhtään kesäiseksi. Navakka tuuli riepotteli hiuksiani, jotka muistuttivat tällä hetkellä lähinnä risukasaa. Katselin haikeasti laitumen suuntaan, sitten torven tööttäys herätti minut takaisin viluisaan todellisuuteen. ”Miksi vieraat eivät ikinä tule oikeaan aikaan”, mutisin. Minusta on tullut ihan mökkihöperö, mietin harmaata autoa katsellessani.

1-vuotiaat

Ensimmäisenä paikalle oli saapunut Katariina Suomesta. Yritin haroa räjähtäneen näköisiä hiuksiani, en todellakaan halunnut antaa huonoa ensivaikutelmaa. Auton pysähtyessä olin sanomassa jotain pahoitteluita säästä, mutta nainen käveli reippasti luokseni kättelemään. Hän vaikutti olevan innoissaan, oli keli sitten millainen. Hengähdin helpotuksesta, lähtien pian talsimaan kohti hevosautoa Katariinan jalanjäljissä. ”Mimmi on ollut vähän levoton autossa, raukka ei tykkää olla yksin”, nainen sanoi ääni sympatiaa tihkuen. Reissu ei selkeästi ollut helppo tälle parivaljakolle. ”Haen Pihlan tallista, jotta Mimmi pääsee mahdollisimman pian laitumelle”, totesin sovittelevasti. Pihalle kirmaava Blondi-koira vei kaiken huomion, joten pystyin jättämään Katariinan ja huolestuneen oloisen Mimmin keskenään.

Pihla mutusti takkiani hyvin keskittyneenä. Tamma ei tuntunut huomaavan, että pihalla oli hevosauto uuden tuttavuuden kera. Tamma lähinnä punki toiseen suuntaan, yrittäen keksiä uutta tekemistä. En voinut muuta kuin hymähtää, Pihla muistutti niin paljon sukulaistaan Vitaa. ”Otan Mimmin pois autosta”, Katariina sanoi innokkaasti. Nainen oli virtaa täynnä, vaikka matka oli ollut pitkä ja raskas. Olisipa minulla yhtä paljon energiaa, tuumin. Pihla tajusi vieraan hevosen läsnäolon vasta sitten, kun kimoutuva tamma seisoi sen edessä. Mimmi hirnui kaihoisasti, värisyttäen sieraimiaan. Pihla lopetti takkini jauhamisen, mutta se ei saanut mitään ääntä suustaan. Tamma täysi järkyttyä perinpohjaisesti, tuumin. Naurahdin ääneen, sitten lähdin taluttamaan Pihlaa laidunta kohti. Tamma koikkelehti kuin mikäkin arojänis, katsoen perässään kävelevää Mimmiä aivan turhan uteliaasti. Mimmi oli kiitämässä kovaa kyytiä eteenpäin, Katariina sai tosissaan pidellä tammaansa. Se ei selkeästi halunnut päästää laumatoveria pois silmistään.

Daan oli portinvahtina, mies ei tosin jaksanut pahemmin katsettaan nostaa. Kenties tuota hollantilaista ärsytti suomen kieli, utuinen keli tai tähtitaivaan asento… ”Hey, can you even say hello to her?”, sihahdin hiljaa. Daan pärskähti, sitten hän nyökkäsi Katariinalle melkein kohteliaasti. Poskeni punottivat hieman häpeästä, mutta toisaalta tiesin Daanin asenteen – mies ei jaksa olla kohtelias, jos hänestä ei siltä tunnu. Päätin antaa asian kuitenkin olla, sillä halusin keskittyä näiden vuosikkaiden touhuihin.

Päätös oli hyvä, sillä rauhallista rauhallisempi Pihla päätti yllättäen tehdä ison loikan laitumelle päästyämme. Mimmi matki tammaa, retuuttaen sekin taluttajaansa. Katariina irvisti minulle pirteästi, nyökäten. Me kummatkin avasimme riimujen niskahihnat samanaikaisesti, päästäen villipedot irti. Olisin odottanut jonkinlaista kiljumista, mutta tanner vain tömisi kun tammat nelistivät pitkin ruohikkoa. Kummatkin olivat kovaa kyytiä kimoutumassa, ne olivat myös melkein saman kokoisia. Pihlalla taisi olla vähän pidemmät jalat, mietin. Katariina hymyili onneissaan vieressäni, katsellen tammaparivaljakon laukkaamista. Ne selkeästi nauttivat päästessään laitumelle. Mimmi ei ollut enää stressaantuneen oloinen, se kirmasi häntä tötteröllä Pihlan vieressä. Vähitellen tammat siirtyivät käyntiin, sitten niiden päät upposivat ruohikkoon. Taisin kuulla muutaman vingahduksen, mutta jo nyt parivaljakko näytti viihtyvän loistavasti keskenään.

2-vuotiaat

Olimme kävelemässä Katariinan kanssa takaisin tallipihalle, kunnes yllättäen auton etuvalot valaisivat suihkulähteen veden. ”Viveka taitaa tulla seuraavaksi paikalle”, sanoin Katariinalle. En kerennyt sanoa muuta, sillä autosta pihalle kirmasi kaksi pikkutyttöä. Hetken aikaan olin pöllästynyt, sitten ratin takaa esiin nousi määrätietoisen oloinen nainen. ”Tinja ja Riina, ette lähde juoksentelemaan noin”, nainen sanoi tomakasti. ”Taidat olla Viveka”, sanoin hänelle kätellen. ”Kyllä olen, otin myös tyttäreni mukaan reissuun”, Viveka sanoi. ”He halusivat ehdottomasti nähdä, kun Ruusu pääsee laitumelle”, hän jatkoi. Tytöt virnistivät innoissaan.

”Voisin auttaa portin kanssa, edellinen portinavaaja ei näyttänyt kovinkaan innokkaalta”, Katariina sanoi käteltyään Vivekaa. Yritin selittää Daanin oudon luonteenlaadun, mutta en saanut mitään sanaa suustani. Katariina lähti hymyillen porttia kohti Blondi-koiran kanssa, katsoen samalla oman tammansa laiduntamista. ”Otetaanko Ruusu ulos autosta?” kysyin kolmikolta. Pienin tyttö hihkui kovasti.

Suomenhevostamma asteli ramppia pitkin rymistellen, sitten se nuuhkaisi ilmaa ja hätkähti viereistä suihkulähdettä. ”Noh, et sinä kotona mitään säiky”, Viveka sanoi. Tytöt katselivat Ruusua kauempaa, mutta he selkeästi halusivat silittää hevosia. ”Käydäänkö hakemassa yhdessä Ruusun laumatoverit”, kysyin tytöiltä. Vanhempi tytär oli selkeästi odottanut kutsua talliin, mutta nuorempi katseli Ruusua keskittyneesti. ”Tinja, mene vain”, Viveka sanoi minua seuranneelle tyttärelle. Tinja taisi huomata oviaukosta kurkistavan esteponin Nornin.

”Ruusu varmaan syö koko laitumen tyhjäksi”, Tinja sanoi minulle pirteästi. ”On tämä Shantar myös aina nälkäinen”, sanoin tytölle. Riimunnarussa kiinni oleva Shantar tepasteli perässäni kuuliaisesti, katsellen hevosautoa tutkivasti. Daanin taluttama Sora lampsi melkein flegmaattisesti. Nämä kaksi tammaani ovat poikkeuksellisen rauhallisia puoliverisiksi, mutta Ruusu oli vielä rennompi. Se katseli tammoja melkein välinpitämättömän oloisesti, seisoen paikallaan sievästi. ”Mennäänkö?” Viveka kysyi. Nyökkäsin, lähtien taluttamaan Shantaria kohti toista laidunta. Daan käveli perässäni murjottaen, Viveka piti Ruusun kanssa jonon häntäpäätä. ”Katariina, voitko vahtia lapsia?” kysyin portin kohdalla. Nainen nyökkäsi, ohjaten Tinjan ja Riinan luokseensa. ”Kiitos”, Viveka sanoi hymyillen.

Shantar, Sora ja Ruusu olivat huomattavasti rauhallisempia kuin Pihla ja Mimmi. Kun kolmen tamman riimut otettiin pois, ne aluksi vain haistelivat ilmaa. Ruusu päätti ottaa ensimmäisenä ohjat omiin käsiinsä ja pärskähti Shantarille. Kulomusta tamma väisti, siirtyen ruohomättäälle. Hetken aikaa jo luulin, että dramaattinen laitumelle lasku oli kuin mikä tahansa normaali tapahtuma. Rauhallistakin rauhallisempi Sora päätti yllättää. Ensin se kaarsi kaulansa, sitten lähti ravaamaan. Shantar lähti perään hetken epäröinnin perään. Ruusu katseli kahden tamman hölkkäämistä pohdiskelevasti, sitten se nosti laukan. Puoliveriset korskahtivat kummatkin ja nekin siirtyivät laukkaan. Lopuksi kolmikko laukkasi yhden kierroksen ajan, sitten niiltä loppui puhti. Shantar tarkkaili Ruusua silmäkulmastaan, Ruusu päätti piehtaroida ja Sora söi melkein maanisesti ruohoa.

Loppuilta meni hevosia katsellessa, tallia kiertäessä ja iltapalaa syödessä. Olin varannut vierashuoneet päätalosta, joten mikään kiire ei ollut tien päälle. Jopa sää muuttui aurinkoisemmaksi, mutta varotin vieraitani – Hollannissa voi alkaa sataa hetkenä minä hyvänsä. Onnistunut tapahtuma sai minut vihdoin ja viimein rentoutumaan kunnolla, etenkin kun Daan päätti ilmaantua paikalle kerrankin sosiaalisena.

Hevoshierojan käsittelyssä 2/2

”Anteeksi, minun on pakko mennä. Beleriandin voi jättää hierojalle”, Jayde sanoi oudosti punastellen minulle. Kohautin olkiani. Ei ollut minun tehtäväni kyseenalaistaa pomon oikkuja. Aikaisemmin hierontaa odottanut Diili oli karsinassaan, sieltä kuului vain tyytyväinen heinien rouskutus. ”Tämä on varmaankin Beleriand”, vieras ääni keskeytti ajatukseni. Tummahiuksinen mies katsoi minua kysyvästi, pitäen lihaksikkaat kätensä rennosti lanteilla. Meinasin naurahtaa, sillä nyt tajusin pomon punastuksen lähteen. Nyökkäsin, talutin Beleriandin ketjujen luokse ja annoin hierojan aloittaa oman työnsä. Hieronta tekisi hyvää itsellenikin, mietin.

Päätin ottaa Sadien harjattavaksi. Tammalla olisi huomenna estekilpailut, nyt se kaipasi erityistä huomiota. Poni oli tosiaankin pieni, mietin. Tamma tutki taskuni huolellisesti riimua laittaessa, mutta se ei tehnyt mitään vastarintaa. Harvoin olen ponien kanssa tekemisissä, joten olen pitänyt niitä kiukkuisina kujeilijoina. Sadie oli selkeästi toista maata.

Juuri kun olin uponnut ajatuksiini upottaessani harjan Sadien mustanruskeaan karvaan, hieroja ilmoitti jälleen olemassaolostaan. ”Beleriand taitaa olla vähän villimpi tapaus”, hän sanoi otsa rypyssä. Poissaolevana nostin katseeni Sadien turkista kimoon tammaan, joka puhisi käytävällä. Beleriand ei ole mikään ilkeä tapaus, se on vain liian energinen, tuumin. Tamma oli selkeästi kipeä lihaksistaan, se kun seilasi puolelta toiselle. ”Säkä ja lapa ovat sillä eniten jumissa”, hieroja vastasi ilmeeni huomaten. ”Pomonne sanoi, että Beleriand on pudotellut puomeja”, hän jatkoi. Nyökkäsin, sillä halusin palata takaisin omaan mukavaan hiljaisuuteeni. Tuo hieroja ei kuitenkaan hevillä antanut periksi. ”Etenkin tässä alueessa olevat jumit aiheuttavat sitä, ettei jalka pysty nousemaan yhtä helposti”, hän sanoi säkää osoittaen ja jatkoi. ”Veikkaan, että myös takaosan lihaksissa on paljon jäykkyyttä.” Nyökkäsin jälleen kerran, sitten päätin vaihtaa harjani piikkisukaan. Häntä ja harja olivat niin siistin näköiset, että tuskin jouhissa olisi pahemmin takkuja.

Sadie nuokkui käytävällä puolinukuksissa. Tamman silmät olivat kiinni, sen turpa viisti melkein maata. Olotila oli tosiaankin tarttuva – haukottelin itsekin. Väsyneesti nostin katseeni rentoutuneesta Sadiesta hierojaan, joka oli nyt siirtynyt tamman takalihasten luokse. Beleriandilla oli välillä huolestunut ja välillä vapautunut ilme, selkeästi sen lihakset olivat täynnä muhkuroita. Aikaisemmin hieroja oli selittänyt minulle juurta jaksaen noista lihasongelmista, mutta oli luovuttanut huomatessaan keskittymiseni valumisen muualle. Tuolla hierojalla taisi kuitenkin olla jonkinlainen sisäsyntyinen tapa huomata, milloin häntä katsotaan. ”Hieronta on melkein valmis. Vielä kun nämä viimeiset lihakset saadaan rentoutumaan, on Beleriand taatusti paljon notkeampi”, hän sanoi. Meinasin jo nyökätä tuttuun tapaan, mutta sitten muistin tamman tulevat kilpailut. ”Sillä on Yhdysvalloissa kilpailut viikonloppuna, haittaako se hierontaa”, kysyin. Hieroja katsoi minua vähän yllättyneesti. ”Ei, siihen kun on vähän aikaa. Seuraavana päivänä olisi hyvä ottaa kevyemmin, mutta sitten voi treenata jälleen kunnolla.”

Olin juuri viemässä Sadieta takaisin karsinaansa, kun Zoë yllättäen saapui paikalle. Zoën kannoilla juoksi tallikoira Blondi. Tuo raitakuviollinen koira herätti minussa vuosi sitten tutun koirapelon, mutta se nopeasti voitti minut puolelleen lempeällä käytöksellään. ”Hei Blondi”, sanoin koiralle sen päälakea rapsuttaen. Blondi läähätti onneissaan, pitäen silmänsä kiinni. ”Joep, mennäänkö kävelylle”, tyttö kysyi. Tuo kolmetoistavuotias tyttö oli aina innoissaan menossa kaikkialle, etenkin jos mukana oli poneja. ”Haluat ottaa Sadien mukaan”, totesin hänelle hymyillen. Zoë vastasi hymyyni pompahtamalla innoissaan. Sadie nuuskutti tytön paitaa, sitten se tuhahti ja siirtyi etsimään herkkuja. Ojensin riimunnarun Zoëlle, komensin Blondin viereeni ja olin juuri lähdössä kunnes yllättäen muistin hevoshierojan. ”Pyydän pomon tänne”, sanoin tummatukkaiselle miehelle. Hevoshieroja virnisti poikamaisesti, nyökäten. ”Siitä tulee taatusti hauskaa”, hän sanoi hiljaa Beleriandin turkkia vasten. Zoë katsoi minua kulmat kohollaan, mutta ohjasin tytön ja ponin ulos tallista lenkkipolkua kohti.

 

Hevoshierojan käsittelyssä 1/2

Diili on kuin mikäkin tuittupää, mietin. Tamma totta tosiaan näytti happamalta kaltereiden takaa mulkoillessaan. Punarautias otus luimisti korvansa, näytti hampaitaan ja sitten syöksähti karsinan nurkkaan. Sille taisi selkeästi olla liikaa eilinen treeni maastoesteillä, mokomakin otus kun joutui nielemään ylpeytensä jälleen kerran. Periksi ei annettu, se oli valmentajan käsky. Pieni säälin tunne nousi kuitenkin pintaan, kun katsoin Diilin kiukkuilua. Ehkä se oli vain kipeä? Toimistoon kävellessäni kaivoin puhelimen esille, näppäillen hevoshierojan numeron valmiiksi esille. Tamma piti muutenkin kengittää huomenna, joten hieronta samaan syssyyn oli ihan hyvä idea.

Kun olin saanut puheluni päätökseen, tajusin tilanneeni hieronta-ajan myös Beleriandille. Tuo kimo tamma oli viime aikoina ollut vähän turhankin koliseva puomeilla, joten kenties sillä on ollut ongelmia lihasten kanssa. Beleriand ei ollut tänään vielä treeneissä, joten sille hieronta sopi mainiosti. Ongelmana oli vaan se, että hieroja sanoi tulevansa puolen tunnin sisällä, eikä kävelykone ollut toiminnassa. Minun piti siis lähteä taluttamaan ensimmäistä potilasta, eli Diiliä. Hieroja oli sanonut, että noin puoli tuntia kävelyä on hyvää lämmittelyä ennen käsittelyä. Seuraava haaste oli saada Diili karsinastaan…

Se oli oikeastaan helpompaa, kuin luulin – tamma korskahti ja jäi paikoilleen möllöttämään. Jos katse voisi tappaa, olisin taatusti jo vainaa. Päätin kuitenkin suhtautua asiaan rennosti, joten talutin tamman perässäni ulos. Ensin Diili käveli tasaista tahtia perässäni, sitten se puuhkahti tallin ovella. Siellähän on märkää, tamma tuntui miettivän. ”Diiva mikä diiva”, totesin lantaa lappaavalle Naomille. Nainen katsoi sekä minua että hevosta myötätuntoisesti, sitten hän silitti Diilin kaulaa. Hiljalleen tamman korvat kääntyivät vähän eteenpäin. Ihmeissäni katsoin tätä hevoskuiskaajan taidonnäytettä. Kenties Naomi ansaitsisi palkankorotuksen kiukkuisten tammojen kesyttäjänä.

Diilin korvat olivat takaisin luimussa, kun pääsimme takaisin talliin. Päätään yrmynä roikottava tamma ei näyttänyt yhtään korkeiden luokkien hyppääjältä, pikemminkin laitumen nurkasta repäistyltä villipedolta. Hermostuneesti purin kynsiäni, odottaen hevoshierojan saapumista. Saisin taatusti taas moitteita siitä, kuinka jokin oli pielessä. Kiukkuista pappaa ei voinut hyvällä lykylläkään sanoa hyväksi seuraksi, mutta tuloksia hän sai aikaan. Juuri kun olin kääntymässä ympäri ja odottamassa Joepin paluuta ratsastuskentältä, talliin asteli upea miesolento. Silmät levällään katsoin tuota tummahiuksista, lihaksikasta miestä, joka tuntui karismallaan vetävän kaikki puoleensa. ”Olet varmaan Jayde”, hän sanoi matalalla äänellä. Hänen äänensä melkein kehräsi. ”Ööh… Kyllä olen. Jayde”, sanoin takellellen naama punastuen. ”Voit kutsua minua Bramiksi”, mies sanoi suupielet virneessä. Apua!

Diili mulkaisi Bramia, mutta jo miehen kosketus sai tamman happaman ilmeen sulamaan. Punastuin hieman lisää, mutta onneksi Bramin huomion kohteena oli vain tamma. Kun mies oli hetken aikaa liu’uttanut käsiään tamman lihasten yli, päätin yrittää ryhdistäytyä. ”Tuota, missä Peter on”, kysyin takellellen. Kirosin hiljaa mielessäni, pakottaen hengitykseni rauhottumaan. Bram kääntyi minun puoleeni siniset silmät tuikkien. ”Työskentelen Peterin kanssa”, hän sanoi huolettomasti. ”Eilen hevonen potkaisi häntä kylkeen”, mies jatkoi samalla rennolla sävyllä. Meinasin jo pahoitella, mutta en oikeastaan ollut koskaan pitänyt Peteristä. Mokomakin hapan ukko, mietin kostonhimoisesti. Naurahtaen Bram kääntyi takaisin Diilin puoleen.

Olin jäänyt istumaan penkille. Tekemistä taatusti riitti, mutta halusin tietää Diilin olotilasta jotain. En jää tähän nököttämään vain Bramia katsoakseni, totesin itselleni mielessäni. Aivottoman ajatuksenjuoksuni keskeytti miehen puhe. ”Tamma on hyvässä lihaskunnossa, mutta se on todella kipeä takaosastaan sekä kaulastaan”, Bram sanoi. ”On tainnut joutua erilaiseen treeniin”, hän totesi ajatuksiinsa uppoutuen. Nyökkäsin kenttäratsastustreenejä miettien, sitten katsoin lumoutuneena Bramin työskentelyä. Mies tutki huolellisesti lihaksia, sitten hän varasi enemmän painoa. ”Tässä on epätasainen kohta, ikään kuin solmu”, Bram sanoi. ”Näitä näkyi paljon etenkin kaulassa ja selässä.” Diilin korvat heiluivat puolelta toiselle, se yritti vähän komentaa jalalla. Sormilla painaminen teki taatusti kipeää. ”Katsohan tätä”, Bram sanoi vapauttaessaan otteensa. Välittömästi Diili pärskähti, sitten se haukotteli rentoutuneena.

Kun koko tamma oli käyty läpi huolellisesti, Diili muistutti lähinnä hyllyvää hyytelöä. Se melkein nukkui käytävällä, lörpöttäen huultaan ja pitäen silmiään kiinni. Olisi hyvä pyytää useammin hieroja paikalle, mietin. Pitää vain pyytää tämän Bramin numero, mietin ovelasti mielessäni. ”Sitten olisi seuraavan potilaan vuoro”, mies sanoi silmät tuikkien. ”Joep varmaan tulee kohta Beleriandin kanssa tänne”, sanoin yllättävän rauhallisesti.

Maastoesteiden karmeutta

Tuuli tuiversi hiuksissani. ”Yritä nyt käyttäytyä”, sihahdin tammalle hampaiden välistä. Punarautias hevonen korskahti, nakertaen kuolaintaan kuin mikäkin tulta syöksevä lohikäärme. Valmentajamme ei ollut lainkaan tyytyväinen tulokseen. ”Jayde, mitä oikein teet siellä selässä”, nainen tuhahti minulle kädet lanteillaan. Meinasin jo kivahtaa takaisin, sitten sain koottua itseni. ”Diili ei tykkää maastoesteistä”, mutisin yhä kiukkuisena. Naisen ilme ei ollut vakuuttunut. ”Se pelkää kaikkea”, jatkoin yllättävää häpeää tuntien. Yritin selittää lisää, mutta valmentaja nosti kätensä ilmaan hiljenemisen merkiksi. Nielaisin hermostuneesti. ”Se pelkää kaikkea, koska kyllästytät tamman kuoliaaksi ja itse kyttäät esteitä”, hän sanoi tiukasti ja jatkoi: ”Nämä esteet eivät eroa käytännössä mitenkään rataesteistä.” Nyökkäsin hyväksymisen merkiksi, kokosin ohjat takaisin käteen ja yritin saada tyhjyyttä surisevat aivoni takaisin töihin.

”Pidä tuntuma, ratsasta se kohti estettä ja pidä jalat kiinni”, valmentaja huusi. Pieni tukki ei tosiaankaan ollut kovin pelottava este, mietin. Diilin korvat heilahtivat, se selkeästi yritti livahtaa esteen ohi. ”Et yritä mitään temppujasi”, sanoin tammalle tarmoa hehkuen. Juuri ennen estettä Diili huokaisi syvään, hyppäsi esteen yli ja jatkoi laukkaansa tarmokkaammin. Minun oli pakko vilkaista valmentajaa, joka näytti hetken aikaa tyytyväiseltä. ”Ratsasta, älä unelmoi”, hän totesi minulle napakasti.

Olimme ylittäneet risuesteen, leveämmän tukin ja pienen sarjaesteen. Diili vaikutti mietteliäältä kuolainta mutustelessaan. Taatusti tamma pohti, mitä äsken oikein mahtoi tapahtua. Ehkä mokomakin otus yrittää heittää minut seuraavaksi selästään, mietin katkerasti. Diilillä on ollut lähiaikoina kummallinen päähänpinttymä pukitteluun, se selkeästi kaipaa lisää kuria. ”Diili ei koskaan palaudu takaisin ruotuun, jos istut siellä kuin perunasäkki”, valmentaja ärähti. Lukeekohan hän ajatuksiani, mietin kauhuissani. Päätin istua ryhdikkäämmin, seuraavaa tehtävänantoa odottaen. ”Pääset kokeilemaan nyt porrasbankettia ja sitten laukkaat suoraan vedenrajaan ja hyppäät kallellaan olevan veneen yli”, hän sanoi itsevarmasti. Hiljaisuus lankesi yllemme. ”Sinä haluat minun hyppäävään ensin jotain portaita ja sitten mennä VENEEN yli??” huudahdin. ”Ei, sinä haluat itse hypätä näiden esteiden yli”, hän totesi. ”Olen tainnut eksyä johonkin itämaiseen mielikuvaharjoitteluihin” mutisin hiljaa.

Läheltä katsottuna porrasbanketti näytti vaikealta esteeltä, eikä Diili halunnut mennä moisen hökötyksen lähellekään. Punainen tamma korskahti, tehden itsepintaisesti sivuaskeleita. Jos Diili saisi päättää, se varmaan juoksisi pitkin pihoja ja tuhoaisi kaiken. Tämä omituinen rakennelma ei houkuttanut tammaa yhtään, enkä ihmetellyt miksi. En itsekään tykkää portaista, jos hissi on olemassa. Juuri kun olin miettimässä hevosia hississä, kuulin valmentajan äkäisen henkäyksen. ”Parempi kävellä ylös”, sanoin pelästyneesti. Ohjasin Diilin esteen viereiseen pieneen mäkeen, jota pitkin tamma kapusi mukisematta. Tammakin taisi pelästyä valmentajan ääntä, mietin. Huipulle päästyämme katsoin alas huolettomasti, mutta tajusin sen olevan virhe. Bankettihan oli ties kuinka korkealla! ”Nyt te tulette portaita pitkin alas, käynnissä”, valmentaja sanoi kulmaansa kohottaen. Välillä minun tekisi mieli vain hypätä alas satulasta ja kirkua.

Diili tepasteli paikallaan päristellen. Se oli selkeästi päättänyt, ettei bankettien meneminen kuulu sen päivärytmiin. Vaikka miten yritin, tamma steppasi paikallaan kuin mikäkin arabialainen täysiverinen. Lopulta kun se päätti päästä ahdistavasta tilanteesta hyppäämällä pystyyn, valmentaja saapui paikalle. Hän piti jämptisti Diilin ohjasta, ohjaten hevosen alas bankettia. Tamma korskahti jälleen kerran, mutta sitten sen silmät näkivät jotain satumaista. Valmentajan kädessä oleva sokeripala sai Diilin unohtamaan kaiken kokemansa vääryydeen. Tamma loikkasi ketterästi alas, hamuten herkkua turvallaan. Mitään sanomatta valmentaja käveli itse yhden portaan alemmaksi, näyttäen sokerinpalaa Diilille. Hyvä etten tippunut selästä tamman loikatessa herkunhimoissaan kuin mikäkin kauris. ”Viimeisen portaan saat ratsastaa itse”, valmentaja sanoi. Näytin taatusti pöllästyneeltä apinalta.

”Nyt vain ratsastat banketin ravissa ylös”, valmentaja sanoi. Diili oli saanut sokerinpalansa, joten se ei heiluttanut korviaan kuin mikäkin helikopteri. Ehkä tehtävä tällä kertaa onnistuisi, mietin. Päättäväisesti ryhdistäydyin, pidin ohjat tuntumalla ja nostin ravin. Diili lähestyi bankettia yllättävän letkeästi, sitten se yllättäen nosti laukan ja loikkasi hiekka räiskyen. ”Apua”, sanoin hiljaa. Sain juuri ja juuri kammettua itseni takaisin satulaan, kun Diili päätti jälleen hypätä. Viimeisillä voimillani pidin kiinni tamman kaulasta, pinnistäen itseni äärimmäisyyksiin. Loputtomalta tuntuneen ilmalennon jälkeen tamma rojahti paikalleen, minun lysähtäessä sen kaulaan. Hetken aikaa näin vaan harjaa, sitten kömysin ylös. Yllättävää kyllä, Diili seisoi rauhallisesti paikallaan. Sen harja sojotti hurjasti joka suuntaan, mutta tamman ilme oli helppo tunnistaa : anna sokeria ja heti. ”Uudestaan!” valmentaja rääkäisi. ”Nyt et kysele siellä selässä mitään vaan menet kunnolla”, hän jatkoi. Pyyhin hikeä otsaltani. Tämä on taatusti maailman pitkin valmennus, nurisin mielessäni.